Vuoden munkkalainen Riitta Nelimarkka
- elämää kirjoitusten jälkeen
Astuessani ulos juhlasalista ruotsin yo- kirjoitusten jälkeen ajattelin, että nyt se on ohi. Kuukausien valmistautuminen ja vuosien opiskelu on nyt takanapäin – hetkeksi. Naivisti kuvittelin astuvani laiskottelun ja lomailun ylelliseen valtakuntaan poistuessani MYK:n pihalta. Raitiovaunumatkakaan ei tuntunut tavalliselta koulumatkalta, olinhan suorittanut kaiken pakollisen, jonka abiturientin kuulukin suorittaa.
Lomaa kesti kuitenkin vain viikon. Koululla ravaaminen, pääsykoehakemusten pläräily, töiden etsiminen ja äidin toiveet yo-stressin alta kuoriutuvasta kotiapulaisesta pudottivat minut pian maantasalle. En enää osannut järjestää arkisia asioitani, eihän edessäni ollut Ari Rintasta ja valintalomakkeita. Jos en viikkoon lukenut pääsykoekirjoja, kukaan ei tullut vaatimaan poissaoloselvityksiä, ja mahdollisuuteni saada haluamani opiskelupaikka tuntui pienenevän kuin pyy maailmanlopun edellä. Toisin sanoen koko se vastuu, jonka koulu on tähän asti kantanut puolestani, kaatui omaan niskaani.
Vastuun sulattelua seurasi vaiheilu: haluanko sittenkään opiskella tätä vai pitäisikö minun lähteä opiskelemaan tuota? Pitäisikö muuttaa omaan asuntoon? Onkohan minulla varmasti kaikki kurssit koossa? Entä jos ylioppilaslakit loppuvat kaupasta? Tämänkin vaiheen läpikäyneenä
(ja etenkin siitä selvinneenä) voin neuvoa tulevia vaiheilijoita rentoutumaan. Mikään ei nimittäin ole ärsyttävämpää kuin herätä unesta miettimään kursseja tai muistella päivätolkulla, tuliko joku arvo pyöristettyä matikan kirjoituksissa oikein.
Riittävän vaiheilun jälkeen oppii hyväksymään tosiasiat. Vuorotyössä viikonloppuhuvit häviävät olemattomiin, ja jos koekirjat teistä katsovat syyttävästi, lupaan, että pääsykoekirjat kummittelevat. Tulevaisuus näyttää yhtä arvaamattomalta kuin Lähi-idän kartta.
Mutta katsokaapa, kun kävelemme todistustemme kanssa ja kun vedämme ylioppilaslakit päähämme. Se on kaiken sen vaivan arvoista - me olemme siitä selvinneet. Se on myös kaiken sen pohja, josta tulemme vielä selviämään.
Milja Hirvonen 3.a